Kannonkolosestani kurkisti viime yönä vihainen pieni nenänpää. Minunhan se oli. Kaamea pauke kaikasi metsäni rauhaa häiritsemässä. Kiukuissani puraisin mamia sormeen, mutta lepyin tuosta ihanan turvallisesta tuoksusta samantien ja päätiin puremisen sijasta hieman nuoleskella mamin sormia. Tuo mokoma oli ihan selvästi syönyt jos jonkinmoista herkkua tuomatta niitä minulle. Sanomattoman tarkka hajuaistini sen kuitenkin minulle paljasti. Noh, sainhan minäkin ekstra-annoksen heinää sekä porkkanaa, omenaa ja kuivatun aprikoosin. Sekä pähkinän. Ilman kuoria. Ja ei, ei tullut ähkyä. Sen verran paljon juoksin vastapainoksi pyörässäni :)
Hiljaisuus. Jälleen täällä. Uusiko tämä aamu on vuosineen? Pidän siitä joka tapauksessa. Kaikkine mahdollisuuksineen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti