Saviruukkuni mun ♥

Illan pimetessä se jälleen tapahtui. Metsässäni kävi raikas tuulahdus ja vanhat tunkkaiset sammaleet kiskoutuivat maasta irti jättäen jälkeensä haikeuden. Löysin kuitenkin melko pian uuden pehmoisen sammalikon, jonka keskelle siirsin ah niin ihanan, vanhan ja rakkaan saviruukkuni.

Ollessani vasta pieni talvikonkoltiainen, mahduin savimajani kattoikkunasta läpi. Nyt olen kasvanut isoksi pojaksi, enkä valitettavasti enää pysty siihen. Tosin voisin kyllä yrittää, mikäli se edesauttaisi esimerkiksi juustonpalan nappaamista suuhun!

Mutta mikä ihaninta, saviruukkuni on saanut poikasen! Se vasta hauska on, pidän siitä erittäin paljon ☺ Sitä voi pyöritellä ja tunkea päänsä kokonaan sen sisään... Toisinaan mami täyttää sen siemenillä, mutta piankos sen tyhjennän poskipusseihini.

Jotain uutta?

Kannonkolosestani kurkisti viime yönä vihainen pieni nenänpää. Minunhan se oli. Kaamea pauke kaikasi metsäni rauhaa  häiritsemässä. Kiukuissani puraisin mamia sormeen, mutta lepyin tuosta ihanan turvallisesta tuoksusta samantien ja päätiin puremisen sijasta hieman nuoleskella mamin sormia. Tuo mokoma oli ihan selvästi syönyt jos jonkinmoista herkkua tuomatta niitä minulle. Sanomattoman tarkka hajuaistini sen kuitenkin minulle paljasti. Noh, sainhan minäkin ekstra-annoksen heinää sekä porkkanaa, omenaa ja kuivatun aprikoosin. Sekä pähkinän. Ilman kuoria. Ja ei, ei tullut ähkyä. Sen verran paljon juoksin vastapainoksi pyörässäni :)

Hiljaisuus. Jälleen täällä. Uusiko tämä aamu on vuosineen? Pidän siitä joka tapauksessa. Kaikkine mahdollisuuksineen.